keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Synnytyskertomus

Äkkiä aika menee, mutta muistellaanpa nyt kuinka kaikki tapahtui lähes kaksi kuukautta sitten:
Poika syntyi siis keskiviikona 9.4 klo 8.05. Tiistai-iltana kävin vielä ystäväni kanssa jokapäiväisellä noin 4km kävelyllä. Ukko lähti yöksi töihin ja Minttu oli mummulassa yökyläilemässä. Illalla ei ollut havaittavissa minkäänlaista merkkiä tulevasta, kun menin klo 22 aikaan nukkumaan. Nukuin huonosti, oli kuuma, hyvää asentoa ei tuntunut löytyvän ja puolen yön jälkeen jouduin nousemaan jo vessaan. Nukahdin kuitenkin vielä, kunnes klo 3 jälkeen, lähempänä puolta neljää heräsin kipeään supistukseen. Kauaa en asiaa joutunut miettimään, kun jo olin varma, että tänä yönä sairaalaan lähden. Kellotin supistuksia ja ne tulivat vaihtelevasti 4-10 minuutin välein. Puoli viiden aikaan soitin ukolle, että kohta olisin lähdössä sairaalaan. Sanoin kuitenkin, ettei hänellä vielä mitään kiirettä ole, kun supistukset eivät niin kivuliaita olleet. Soitin myös anopille, joka oli luvannut pitää puhelinta päällä jos lähtö tulisi. Ja hän vastasikin aivan heti, kuin olisi puhelin kourassa odottanut. :) Kauaa hänellä ei kestänyt meille tulla ja samointein lähdimmekin ajamaan kohti sairaalaa. Nopeasti supistukset alkoivat tihentyä ja olivat todella kipeitä. 
Sairaalassa olimme klo 5.15. Ensimmäisenä tarkistettiin kohdunsuun tilanne, joka oli jo 6cm auki. Olin käyrillä vain pienen hetken ja sitten minua saatettiin jo synnytyssaliin. Synnytysvastaanoton kätilö kehoitti aulassa odottavaa anoppia soittamaan ukolle ja hoputtamaan häntä sairaalaan.

Salissa kätilö kyseli heti millaisia toiveita minulla on synnytyksen ja kivunlievityksen suhteen. Eihän minulla ollut sellaisia, totesin että edelliskerralla mentiin ilokaasun ja epiduraalin voimalla. Kätilö naurahti, että nyt ei epiduraalia ehditä edes ajatella! Hän ehdotti spinaalipuudutetta, johon suostuin oitis. Hengittelin ilokaasua, mikä vähän helpotti. Kätilö ja paikalla ollut opiskelija hälyyttivät heti anestesialääkäriä paikalle ja valmistelivat salia ja minua tulevaan. Kätilö yritti muutamaan otteeseen saada käteeni tippaa, siinä onnistumatta. Oli kuulemma suonet niin hennot ja ohuet, anestesialääkärikin pisti ensimmäisellä kerralla ohi. Käsi olikin myöhemmin hurjan näköinen, kun neulanjälkiä oli paljon ja muistona myös valtava mustelma. Lääkäri pisti puudutteen ja se vaikuttikin lähes välittömästi. Tuntui uskomattomalta, kuinka se valtava kipu katosi. Seurasin monitorilta kuinka supistuksia tuli, mutten tuntenut niitä ollenkaan. Jalat olivat puutuneet, niitä hieman kihelmöi ja kutisi, muita tuntemuksia ei ollut. 
Kaikki kävi todella nopeasti, klo 6 menivät lapsivedet, kun kätilö puhkaisi kalvot. Ukko pyyhälsi synnytyssaliin puoli seitsemän aikaan suoraan töistä, sanoi että töihin etuajassa hälytetyllä aamuvuorolaisella kesti kauan päästä työmaalle.. 

Seitsemän aikaan kätilö mietti ehtiikö vauva syntyä vielä ennen aamuvuoron tuloa. Hän kokeili, että pää vauvan pää tuntui vielä aika korkealla, mutta käski minun kuitenkin ponnistaa vaikken ponnistuksen tarvetta ollenkaan tuntenut. Muutaman ponnistusyrityksen jälkeen hän sanoi, synnytyksen jäävän aamuvuorolle, kun vauva ei vielä liikkunut. Aika pian saliin tulikin toinen kätilö ja opiskelija.
Pikkuhiljaa aloin tuntea painetta alapäässä aina supistuksen tullessa, ei siis kipua vaan vähän kuin tarvetta ponnistaa. Ja jokaisen supistuksen myötä se paine kasvoi. Kohta ponnistinkin jo oikein todenteolla. Supistuksia tuli tiheästi, mutta ne olivat kestoltaan lyhyitä. Usein spinaalipuudutteen kanssa laitetaan oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia, mutta minulle ei sitä laitettu ja käsittääkseni siksi supistukset olivat ns laimeita. Puudutuksen teho oli jo katoamassa, mutta vauva liikkui ulospäin todella huonosti. Muistan kätilön sanoneen, että odotetaan vielä pari supistusta ja jos synnytys ei etene hän hälyttää toisen kätilön tuomaan jotakin nenäsumutetta (?) joka pidentäisi supistuksia. No semmoista en sitten saanut, kun vauva olikin tulossa. Pää oli jo osin ulkona, mutta supistus loppui taas kesken. Muistan sen kivun ja painon tunteen ja paniikin joka oli päällä, huusin, tärisin ja kyyneleet valuivat pitkin poskea, kun ukko ja kätilö koitti rauhoitella. Käskivät rauhoittua, hengittää, laskea takapuolen sängylle ja ponnistaa vielä kerran.. Ei se oikeasti kauaa kestänyt, kun vauvan pää oli jumissa, mutta minusta se hetki tuntui ikuisuudelta. Tärisin vielä pitkään kun vauva oli syntynyt, vaikka kipu helpottikin. Ponnistusvaiheen kestona papereissa on 14 minuuttia ja koko synnytyksen 4 tuntia 44 minuuttia.

Saatiin 9 pisteen poika! ihonväri oli huono kun napanuora ollut kerran kaulan ympärillä. Ukko sai leikata napanuoran ja pian poika nostettiin jalkojeni päälle näytille. Olo oli helpottunut ja olimme niin onnellisia. Istukka syntyi alle 10 minuutissa ja sitten sain vauvan jo rinnalle imemään, eikä pojalla kauaa kestänyt saada rinnasta otetta. Vauvaa hoitamassa olleella kätilöllä oli myös opiskelija, joka oli yli-innokkaana hoitanut vauvan pesut, pukemiset ja punnitukset niin ettei ukko ollut saanut tehdä mitään. Tästä hän oli hieman pettynyt, kun esikoisen kanssa näihin touhuihin hän oli saanut osallistua, joskaan silloin hän ei saanut leikata napanuoraa. 
Selvisin synnytyksestä tälläkin kertaa ilman ompeleita, mutta alapää oli aivan järkyttävän kipeä ja turvoksissa. Kävely ja istuminen teki todella kipeää ja sitä kesti toista viikkoa. Turvotus johtui kuulemma siitä, että vauvan pää oli hetken aikaa puristuksissa. Samasta syystä myös vauvalla oli synnyttyään päälaella suuri mustelma, joka onneksi parissa päivässä katosi.  

Pääsimme jo seuraavana päivänä kotiin. Tuolloin puntari näytti 3400g ja bilirubiiniarvo oli 65. Seuraavana päivänä jouduimme vielä käymään kätilöpolilla tarkistuskäynnillä, silloin vaaka näytti 3335g. Paikalla oli opiskelija joka yritti moneen kertaan saada bilirupiini lukemaa, uudempi mittari oli kuulemma toisaalla käytössä ja vanhaa mallia oli vaikeampi käyttää. Lopulta tulokseksi tuli 360! Muistaakseni, ainakin se oli paljon. Raja on 400(?) eli hyvän puolella oltiin mutta hoitaja huolestui kun muutosta eiliseen oli niin valtavasti. Puhui kovasti verikokeista joilla asia tarkistetaan. Ukko kuitenkin käski hakea uuden mittarin ja ottaa tarkistus tuloksen ennen toimenpiteitä. Hoitajaa vähän nauratti, että isäkö ei usko tuloksia, mutta hän lähti toista laitetta hakemaan. Opiskelija sai kerrasta uudella mittarilla tuloksen joka oli 105!! Aikamoinen ero näiden mittaustulosten välillä! Hoitaja totesi että kyllä isä oli oikeassa ja käski aiemmat puheensa unohtaa! Hän uskoi tähän pienempään lukemaan. Niinpä meidän pojalla todettiin kaikki olevan mallillaan! :)

tiistai 15. huhtikuuta 2014

VIHDOINKIN :)

Meillä on poika, pieni ihana poika, 
joka tulee huomenna jo huikeaan viikon ikään!! :)

Meidän Mauri rääkäisi ensimmäisen kerran keskiviikkona 9.4 klo 8.05! Hän odotutti itseään siis muutaman päivän yli lasketunajan, 40 + 3!! Nuo päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, mutta lopulta ajoitus oli täydellinen ja syntymäpäivänä keskiviikko on sama kuin sisarellaan. 
Pituutta prinssillä oli 51cm ja painoa 3580g.

Kirjoittelen synnytyksestä enemmän joskus myöhemmin, mutta kaikki sujui hyvin ja vauhdikkaasti. Pääsimme sairaalasta kotiin jo seuraavana päivänä. Vauvalla oli heti syntymästä alkaen miehiset otteet, pissa lensi kaaressa kätilön päälle heti miten syntymän jälkeen ja mittauksia tehdessä poika koitti syödä tämän käden, että rinnalle oli kiire. Ja niin tarrasi rintaan kiinni suurempia ihmettelemättä, toista oli Mintun kanssa joka ei imemisestä ymmärtänyt mitään synnyttyään.

Päivät kotona ovat sujuneet hyvin, vieraita on käynyt vain vähän ja olemmekin koittaneet rauhassa tutustua toisiimme. Minttu on veikka vauvasta innoissaan, joskin aluksi oli sitä mieltä ettei tämä saa tulla sairaalasta kotiin. Sitten kun antoi luvan kotiutua niin hänen huoneeseensa ei ainakaan saa tulla! Nyt tyttö on innokas avustaja vauvan hoidossa ja käy halimassa veikkaa ja kyselee missä veikka on ja mitä se tekee. Paras letkautus tytöltä (nähtyään kun laitoin rintakumin) oli "veikka juo pillillä maitoa äidin massusta!" :)      

Täällä on siis kaikki hyvin, olemme onnellisia!! <3
Omasta voinnistani voin sanoa, että kyllä on hyvä olla!! Mieli on positiivinen ja pirteä, olo on väsynyt, mutta erisyystä kuin raskausaikana. Nyt väsymys tuntuu oikealta väsymyksestä. Korvat ovat myös auenneet eikä nenä vuoda ollenkaan! :) ihanaa!!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Laskettuaika

Tänään on vauvan laskettuaika, takana täydet 40 viikkoa odotusta!! Esikoisen kanssa en tätä päivää kokenut ollenkaan, kun hän syntyi päivän ennakkoon. Kovasti odotin, että nytkin vauva ottaisi vähän ennakkoa, mutta ei! Ei siis vielä pienintäkään merkkiä synnytyksestä tai edes sen lähestymisestä.. Suoraan sanoen pelottaa, että tässä saattaa vieläkin mennä kaksi viikkoa.  
Tässä on otos tältä aamulta, on vatsa jo hieman laskeutunut... ehkä...

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Vauva-lehden raskaustesti 39+0

Enää viikko laskettuunaikaan! :) 

Innostuin vielä tekemään vauva-lehden raskaustestin, huomasin että kysymykset ovat parin vuoden takaisesta vaihtuneet. Täältä löytyy edellisen odotuksen vastaukset.

Minulla on ollut uusia intohimoja ja inhokkeja.
Ei ole ollut kumpiakaan, kaikki on mistunut ihan samaan tapaan kuin ennen raskauttakin. Kaikki makea on kyllä ollut suurta herkkua ja kaupassa onkin ollut vaikeaa kiertää karkkihyllyt.

Olen nähnyt erikoisia unia.
Raskauden puolenvälin jälkeen oli vaihe jolloin näin mitä ihmeellisempiä unia harvase yö. Nyt olen nähnyt unia harvemmin, enkä synnytyksestä vielä kertaakaan.

Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään. 
Lähin työtoverini (muutenkin hyvä ystäväni) arvasi asian heti ja toiselle (hänkin raskaana) kerroin jo ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä. Muuten en asiasta puhunut. Pomolle taisin kertoa joskus joulukuulla ja muiden tietoon asia tuli mahan kasvaessa ja juorujen voimalla, kun ensimmäiset uskalsivat asiaa tulla utelemaan.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Valokuvia on otettu viikottain noin viikosta 26 asti. Kuvista on ollut mukava seurata vatsan kasvua ja vertailla edelliseen raskauteen. Olenkin huomannut kuinka erimalliset raskausmahat ovat olleet. 

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
No en todellakaan, kaikkea muuta! Odotan kovasti saavani oman kroppani takaisin.

Pesänrakennusviettini on herännyt.
Ei kyllä ole, pesää rakennettiin antaumuksella esikoista odottaessa. Nyt olen ollut niin väsynyt ettei mitään ylimääräistä ole mieleen mahtunut.

Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
En ole murehtinut oikeastaan mitään. Toki välillä mielessä on käynyt erimoisia asioita, mutten ole niitä suuremmin jäänyt miettimään.

Itkeskelen katsoessani televisiota.
En tv:tä katsoessa, mutta väsymyksestä ja alakuloisuudesta johtuen itku on kyllä ollut herkässä.

Olen stressannut imetyksen sujumista.
En ole, esikoisen kanssa alku oli todella hankala, mutta siitä selvittiin niin eiköhän se nytkin luonnistu.

Hyvä äiti on kotona pitkään.
En pidä sitä hyvyyden mittarina, kaikilla ei ole mahdollisuutta olla kotona niin kauaa kuin toisilla. Esikoinen aloitti päiväkodissa ollessaa 1v4kk eikä se mielestäni ollut  liian aikaisin.

Tiedän miten haluan synnyttää.
En tiedä! Minulla ei ole suunnitelmia eikä toiveita mietittynä, tilanteen mukaan mennään ja luotan kätilöiden ammattitaitoon. Edellinen synnytys sujui hyvin, joten jotakin samankaltaista ehkä odotan.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

2,5-vuotias


Voi miten aika onkaan mennyt nopeasti, meidän pieni päivänsäde on jo 2,5-vuotias!! 2,5 vuotta äitinä ja tuntuu että juurihan se muru vasta syntyi ja opetelimme ihmeellistä vauva-arkea..

Tälläisen nyytin saimme silloin syliimme

ja tälläiseksi hän on kasvanut!

"Mintulta" löytyy tempperamenttia ja omaa tahtoa toisinaan liiaksikin, mutta hän on myös herkkä ja huomaavainen. 
Ja todella tarkka, huomaa heti jos jokin asia on erilailla kuin ennen. Mummulassa oli esimerkiksi uusi matto niin tyttö huomasi sen heti, toisin kuin minä ja kerran kun mummu tuli kylään sanoi tälle heti, että "sinulla on uusi pipo, se on kaunis" :) 
Tyttö on reipas ja iloinen, niin halutessaan myös todella omatoiminen, osaa itse pukea haalarin ja laittaa kengät jalkaan, myös housut saa vedettyä jalkaan. Kylpyyn mennessä myös riisuminen sujuu todella reippaasti. Potalla hän toisinaan käy ihan itse, eikä potan tyhjennys ja huuhtelukaan tuota ongelmia.

Tyttö on pieni papupata, tarinaa tulee paljon ja kokoajan. Tyttö osaa vaikka kuinka monta lastenlaulua ja lauleleekin touhujensa lomassa paljon. Mm. ihme ja kumma, muumihumppa, tuiki tuiki tähtönen, viisi pientä ankkaa ja hämähämähäkki osataan ulkoa. Lempipuuhia ovat legoilla rakentelu, palapelien teko (jossa on muuten todella hyvä), junaradalla leikkiminen, ruoanlaitto omalla hellalla, ulkoilu, kylpeminen ja tv:n katselu, mm Kaapo ja Muumit on lemppari ohjelmia. Kaikissa kotitöissä on aina innokas auttamaan, ruokaa tehdään yhdessä, samoin laitetaan pyykit pesuun ja ripustetaan kuivumaan. Lumityöt ja autonpesukin on tytöstä oikein hauskaa hommaa, imuroinnista ja lattianpesusta puhumattamaan.. :) 

Helmikuulla aloimme opetella kuivaksi ja nopeaan tahtiin pääsimmekin kokonaan eroon vaipoista. Useampaan viikkoon en muista että olisi enää vahinkoa sattunut! :) Sitä ensimmäistä en kyllä koskaan unohda, tyttö nojasi sohvapöydän reunaan ja nosti jalkaa kuin koira, samalla huusi "äiti apua, pissa tulee" ja niin se tulikin, iso lätäkkö lorisi jalkaa pitkin matolle...

Tyttö odottaa kovasti isosiskoksi tuloa ja vauvasta puhuu paljon. Neiti sanooo että hänestä tulee "isokisko" sitten kun vauva syntyy. Viimeksi kun eräs tuttava asiasta kyseli, tyttö totesikin että hänestä tulee "sisilisko"! :) Taisi mennä vähän sanat sekaisin, mutta niin ihanasti todettu. Tällä hetkellä hänestä kaikista hauskinta on painella minun napaa ja todeta, että "vauva työntää äidin navan ulos". ;)  En tiedä kuinka käy kun vauva syntyy, ymmärtääkö tyttö oikeasti mitä se tarkoittaa? Toisaalta ajattelen, että hänestä tulee oikein hellä hoitaja vauvalle ja auttaa minua paljon, mutta toisaalta pelkään että mustasukkaisuus nostaa päätään pahemman kerran ja hänestäkin tulee jälleen vauva..

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Vointia taas

Tänään mennään raskaudessa jo viikolla 37 + 1, kyllä se aika vaan kuluu pikkuhiljaa vaikkei minusta siltä tunnu ollenkaaan. Edessä olevat noin kolme viikkoa tuntuvat pitkiltä, mutta taaksepäin kun ajattelee, aika on kulunut todella nopsaa, nyt olen kotonakin ollut jo kuukauden. 
Vointini on vaihdellut paljon, on hyviä päiviä ja sitten todella vaikeita päiviä. Paljon en kehuttavaa kuitenkaan tämän hetkisestä voinnistani keksi. Väsymys on jotakin käsittämätöntä, suurimman osan päivästä vietän sohvalla makoillen. Paljon en jaksa tehdä, eikä paljoa tarvitse touhuta, kun jo alkaa supistella. Supistukset eivät ole varsinaisesti kivuliaita, mutta eivät ne mukaviltakaan tunnu. Mieli on edelleen maassa ja kyyneleet herkässä, mikä johtunee paljolti väsymyksestä. Toisinaan tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, kun tytön kanssa en kertakaikkiaan jaksa touhuta niinkuin ennen. Tyttö on päivät tarhassa, jolloin saan ottaa rennosti ja kerätä voimia illaksi. Ukko on kyllä ihana, kun hän kotona ollessaan jaksaa keksiä vaikka mitä touhua tytön kanssa ja passittaa minua lepäämään. Harmi vain, vuorotyön takia ukko ei ole läheskään joka ilta kotona..

Neuvolassa aina tästä jaksamisestani puhutaan paljon. Lääkäri käynnin yhteydessä mitattu hemoglobiini näytti hurjaa lukemaa 88, vaikka rautatabletteja olin jo jonkin aikaa syönyt. Sain käskyn tuplata raudan määrän ja mennä verikokeisiin, joilla todellinen Hb tarkistetaan. Uhkakuvaksi annettiin sairaala reisssu ja rautatankkaus suoraan suoneen. Labravastaukset olivat kuitenkin iloinen yllätys, kun Hb oli 114. Matala, mutta ei liian matala kuitenkaan. huh Väsymys on ollut jo kauan samanlaista, joten hemoglobiinin tasainen lasku ei sitä yksin selitä.

Paljon on muitakin vaivoja kiusanani, korvat ovat edelleen lukossa  ja siitä johtuen nenäkin vuotaa kokoajan. Vessassa saa juosta usein, yöllä pissahätä herättää vähintään kahteen kertaan enkä sitten aina saa unta heti. Hyvää asentoa saa hakea, vatsa painaa, selkään sattuu ja lonkkia särkee. Vauva painaa jo haaravälissä, ajoittain nivustaipeisiin sattuu hurjasti ja toisinaan vauva painaa jotakin hermoa niin että viiltävä kipu heijastuu pakaraan ja sisäreiteen. Kävelykin on ajoittain aika lyllellystä.

Neuvola käynneillä ovat muuten kaikki mittaukset olleet kunnossa:
pissat puhtaat, verenpaineet hyvät, sydänäänet kuuluneet hyvin, syke 140-150 välillä. Kasvua tapahtunut tasaisesti, viimeisin sf-mitta 31cm. Minkäänlaista vauvan painoarviota en ole saanut, lääkärin mukaan sopivan kokoinen.. :) Itse olen painoa saanut lisää ensimmäisestä neuvola käynnistä 13kg, samanverran kuin edelliskerralla kaikkiaan..

Tässä vielä jokunen mahojen vertailukuva:
 
Minusta mahat ovat näissä kahdessa raskaudessa olleet aivan erilaiset. Vai mitä olette mieltä? 
Onko toinen selkeästi tyttömaha ja toinen poikamaha??
Nyt tämä Maurin maha on paljon matalemmalla..

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Sairaslomalla

Niinhän siinä lopulta kävi, että tein päätöksen jäädä sairaslomalle ja nyt olenkin jo viikon ollut kotona. Töissä ilmoitin jo edellisviikolla, että aion neuvolasta pyytää sairaslomaa, enkä enää tule. Pomo vain totesi, että hyvin olet jaksanutkin. Vain kaksi viikkoa olisi enää ollut äitiysloman alkuun. Töistä pois jääminen tuntui mukavalta, sain itse järjestää sairasloman ajaksi tuuraajan ja rauhassa sanoa kaikille heipat, toisaalta haikeaakin, vaikka ei minun sinne ikävä tule! Töissä jaksoin pääosin hyvin, vaikka kyllä niitä oli vaikeitakin päiviä. Supistuksia tuli ajoittain paljon ja väsymys oli jotakin käsittämätöntä. Kotona sen väsymyksen ja huonon olon sitten huomasi, supistusten ja kaikkien muiden vaivojen kasaannuttua iltaan, en muuta tehnyt kun makoilin sohvan pohjalla ja valitin. 

Neuvolaan täytimme ukon kanssa kaavakkeet omasta jaksamisesta ja omia tuloksiani en paljon päässyt kehumaan, siinä se konkretisoitui kuinka väsynyt ja henkisesti huonovointinen olen. Meidän neuvolan terveydenhoitaja on aivan ihana, hänen kanssaan on kaikki aina sujunut hyvin ja koen että hänelle on helppo puhua. Olimme neuvolassa yhdessä ukon kanssa, kaikki mittaukset olivat hyvät, paitsi hemoglobiini oli laskenut 105:een. Niinpä jouduin aloittamaan rautatabletit. Kävimme kaavakkeita läpi ja puhuimme jaksamisesta paljon, ukkoa siinä kehuin etten ilman häntä jaksaisi ollenkaan. Myönsin että olo on aikalailla masentunut ja olen alkanut pelkäämään, mitä tapahtuu kun vauva syntyy, helpottaako olo, jaksanko hoitaa vauvaa?? Synnytyksen jälkeinen masennus on asia jota ihan viimeksi kaipaan. Aika Mintun syntymän jälkeen oli kamalaa, kun isän kuoleman takia olin masentunut ja itkin paljon. Haluaisin niin nauttia vauva-ajasta ilman mitään murheita. Todella toivon että tämä väsymys ja alakulo johtuu vain raskaudesta ja helpottaa heti synnytyksen jälkeen. Vauva on kuitenkin kaikin puolin odotettu ja rakastettu, vaikka niin ei mieliala aina anna ymmärtää. Ensimmäisen raskauden aikana mistään tälläisestä ei ollut tietoakaan, sanoinkin, että jos olo olisi silloin ollut tälläinen niin tuskin vielä olisi toinen lapsi tulossa. Minulle ehdotettiin että varaisin ajan neuvolapsykologille, menisin juttelemaan jaksamisestani ja voisin saada vinkkejä kuinka helpottaa omaa oloa. Otin yhteystiedot vastaan, mutta en nyt ainkaan heti sinne soittele. Toisaalta olisi ehkä ollut parempi saada suoraan aika, kun olen sen sorttinen, että tuollainen soitto jää herkästi tekemätä vaikka olisi kuinka tarpeen.

Sydänäänien kuuntelu oli jälleen se ihanin hetki, +140 oli syke :) (niinkuin se on ollut aina). Vauvelin asentoa haettiinkin kauemmin, edelliskerralla vatsassa oltiin selkeästi perätilassa. Nytkään terkkari ei päätä löytäny, mutta sydänäänet kuitenkin edellisviikosta poiketen kuuluivat selvästi alempaa. Toinen terkkari tuli myös vatsaani kopeloimaan ja hetken päästä tulivat yhdessä siihen tulokseen, että kyllä siellä on käännytty ja pää on jo todella alhaalla kiinnittyneenä. 
Terveydenhoitaja kirjoitti minulle sairaslomaa ja parin päivän päästä menin lääkäriin, joka sitä sitten jatkoi koko loppu ajalle. Lääkäri kyseli vointia ja mietti pitäisikö alatutkimusta jo tehdä, kun supistukset ja vauvan reilusti laskeutunut asento antavat jo pieniä viitteitä synnytyksen lähestymisestä. Lopulta lääkäri päätyi siihen että tutkimus tehdään vasta kahden viikon kuluttua, sydänäänet kuitenkin kuunneltiin ja hän kyseli tarkasti kaikista ilmenneistä oireista. Hänkin muistutti neuvolapsykologista, johon kannatti todella matalalla kynnyksellä ottaa yhteyttä, jos vähänkin siltä tuntui.

Nyt kun olen viikon lepäillyt kotona, täytyy sanoa että vaikka kovasti väsyttääkin niin olo muuten on ollut vähän parempi, mm supistukset ovat selvästi vähentyneet. Ehkä olisi ollut hyvä jäädä kotiin jo aikaisemmin! Tytön päivähoidon kanssa päädyimme ratkaisuun, että vielä maaliskuun hän on siellä vanhaan malliin, jotta minä saan kunnolla levätä viimeiset viikot. Huhtikuussa sitten hoitopäiviä vähennetään, mutta jatketaan kuitenkin kahtena päivänä viikossa.